Sammalpatjalle kellahtanut puuvanhus on kaikkea muuta kuin kuollut. Itse asiassa se on Tokio, New York tai Helsinki - eliöiden suurkaupunki. Ei äänekäs, kuhiseva ja savusumuinen, vaan hiljainen ja metsäntuoksuinen, silti täynnä elämää kuin pilvenpiirtäjä.

Metsän sammalikossa pitkään lojuneella, vähitellen lahoavalla puunrungolla voi asustella samanaikaisesti kymmeniä lajeja - osa näkyvissä rungon pintaa peittävänä sammal-, jäkälä- ja varpukasvustona, osa rungon sisällä sienirihmastoina, hyönteisinä ja silmille näkymättöminä alkueliöinä. Ja kuten miljoonakaupungin asumuksissa, asukkaat vaihtuvat vuosien ja vuosikymmenten mittaan.

Luonnonmetsässä jokainen puu kuolee aikanaan, heikkenee ikääntyessään jonkin sienen tai versoja syövän hyönteisen takia, muuttuu kuoltuaan pystykeloksi tai pökkelöksi ja rojahtaa lopulta metsänpohjalle maapuuksi. Tämä ennen niin luonnollinen tapahtumasarja, puuyksilön kehitys taimesta lahopuuksi, on muuttunut epätyypilliseksi ja jopa pelottavaksi.

Useimmille nykyihmisille normaali metsä on kaupungin puistometsä tai talousmetsä, jossa puut korjataan kauan ennen niiden biologisen eliniän päättymistä. Luonnonmetsässä on toisin, kuolema on aina näkyvissä elämän rinnalla. Luonnonmetsässä ei ole mitään kuollutta. Se, mikä näyttäytyy kuolemana, on olomuodon muutosta.

Yksittäisen rungon koko lahoamisprosessi kestää puulajista riippuen jopa useita satoja vuosia, minä aikana siinä ennättää asustaa satoja lajeja. Kaikkiaan lahopuut tarjoavat kodin ja ravinnon lähes 5 000:lle Suomen noin 20 000 metsälajista.