Aarnikääpä on nimensä veroinen, se on eräs parhaita vanhojen luonnonmetsien tunnuslajeja. Lajin löytää varmimmin ikikuusikoista, aidoista kuusiaarnioista, joissa se piilottelee metsän pohjalle jo ammoin pötkähtäneiden kuusimaapuiden rungoilla, usein lähellä maan pintaa sammalpielusten suojissa.

Luultavasti jokainen aloitteleva kääpijä eli kääpäharrastaja kokee aarnikääpäyllärin siinä vaiheessa harrastustaan, kun kääpätartunta on edennyt näytteiden keräämisen asteelle. Kunnioituksesta tätä monivuotista, hitaasti kasvavaa lajia kohtaan näytettä mielivä kääpijä yrittää vuolla puukolla vain pienen palasen käävästä, mutta huomaakin pöllämystyneenä, että käteen jäi koko kengänpohjan kokoinen itiöemä. Laji nimittäin kasvaa niin pehmeällä puuaineksella, että sitkeärakenteinen kääpä irtoaa mieluummin kokonaan alustastaan kuin suostuu katkeamaan kahtia.

Pienine pilleineen ja suklaanruskeine reunuksineen aarnikääpä on kaunis ja vakuuttava kääpä, jolle on uskottu ulkomuotonsa mukainen, suuri ja kaunis tehtävä. Aarnikääpä kaikkine kääväkässukulaisineen kuuluu lahottajasieniin, joilla on aivan erityinen rooli metsäekosysteemissä.

Ilman lahottajia kävisi kuten Tolkienin luonnottoman epäekologisessa Synkmetsässä: Kuollut puuaines ja karike kertyisivät vuosisatojen mittaan valtaviksi röykkiöiksi metsien pohjalle, jossa vallitsisi ikuinen pimeys, ja aineiden kiertokulku torppaisi tykkänään.

Onneksi Synkmetsiä ei ole olemassa. Kääpien pelastavat itiöt lennähtävät paikalle, itävät rihmastoiksi ja lahottavat muille lajeille huonosti maistuvan puuaineksen helpommin sulavaan muotoon. Maailma pelastuu, ravinteet kiertävät ja elämä järjestyy aina uusiin olemisen muotoihin.