Utajärven Sotkalla entisen kosken kupeessa pilkottaa vanhaa kivikkoa. Myös Vaalassa Nuojuan voimalaitoksen alapuolella näkyy vuonna 1777 rakennettua kivikkoa. Näitä nykyisessä maisemassa niin vaatimattomilta näyttäviä ja pusikkojen taakse jääneitä kiviteitä pitkin käveli aikoinaan satoja ihmisiä.

Liikkuminen Oulujoella helpottui ja tuli turvallisemmaksi, kun Oulujoen koskia perattiin. Jokien perkaushankkeita tehtiin Pohjois-Suomessa ensi kertaa 1700-luvulla ja niitä jatkettiin 1800-luvulta 1900-luvulle asti.

Perkaustöissä joesta nostettiin pois jopa tuhannen kilon painoisia kiviä kaapeliköydellä tai rautaketjuilla. Kiviä myös räjäytettiin ja kivenkappaleita vieriteltiin kankien avulla joen pientareille. Näin muodostui niin kutsuttuja ranta- tai vetomöljiä.

Kiviset möljät muodostivat joen laitaan ylösnousuteitä, jotka auttoivat tyhjien veneiden takaisinkuljetusta. Olihan täydessä lastissa Oulun satamiin viedyt tervaveneet myös saatava tyhjinä takaisin sisämaahan ja se työ kesti itse asiassa vielä kauemmin kuin menomatka, vaikka veneet kelluivat veden päällä kevyinä kuin korkki. Tervaveneen kuljetus Vaalasta Ouluun saattoi kestää puolisen päivää, mutta veneiden tuonti vei kahdesta kolmeen päivää yöpymisineen. Oulujoen vastavirta oli niin voimakas ja matka pitkä.

Paluumatkoilla hyödynnettiin rantamöljiä. Kun yksi käveli möljää pitkin veneen kokkaan sidottu manilla- tai hamppuköysi olallaan ja veti venettä ylävirtaan, niin samaan aikaan toinen esti pitkällä sauvalla venettä törmäämästä kiviseen rantamöljään. Joskus yhden veneen vetoa hoiti useampikin henkilö, niin miehet kuin naiset. Tätä työtä kutsuttiin paikallisittain rompsimiseksi.

Möljät vaativat myös jatkuvaa ylläpitoa. Jäät ja uittotukit rikkoivat rakenteita ja siirtelivät kiviä.

Nykyajan ihmisen voi olla vaikea kuvitella miten suuri urakka oli kiskoa kesähelteillä ja sateilla veneitä, kun kosket pauhasivat ja kivet olivat jalan alla kostean niljakkaita. Kämmenet menivät ruvelle sauvomisesta ja köysi hiersi nahan vereslihalle koko selästä. Saappaitakin kului louhikkoisia rantoja junnatessa. Ilmari Kianto on sanonut nähneensä sankareita, joilla oli enää saappaiden varret jäljellä, kun he saapuivat viimeisen kosken päälle.

Joitakin saattoi paluumatkalla onnistaa ja he saivat veneensä laivan perään ja kulkemaan koneen voimalla Muhokselle saakka. Laine-laivan perässä kerrotaan joskus olleen peräti 30 venettä vedossa. Sieltä oli kuitenkin vielä pitkä matka Oulujärvelle.

Kun Oulujoelle rakennettiin voimalaitokset 1940-luvulla ja vedenpinta sitä myöten nousi, jäivät rantamöljät veden alle. Paikoitellen näitä suuritöisiä aikaansaannoksia kuitenkin vielä on, mutta vaikean kulun takana.

​

Lähteet:

Enbuske, Matti 2010. Pohjois-Pohjanmaan ympäristöhistoria.

Hiltunen, Kaisa 2018. Sotkakosken möljä. Blogikirjoitus. Saatavilla, viitattu 19.12.2023: https://tarinoitautajarvelta.blog/2018/06/22/sotkakosken-molja-rompisien-ylavirtaan/

Merilä, Aino 1999. Ala- ja Ylimerilän historiaa vuosilta 1610–1922.

Oulujoki Osakeyhtiö 1954. Entinen Oulujoki – Historiikkia ja muistitietoja.

Kuva: Tervavenettä vedetään vastavirtaan Oulujoella 1898. Kuva: I. K. Inha. Kustannusosakeyhtiö Otavan kokoelma. Historian kuvakokoelma. Museovirasto.

Tuotanto: Rokua UNESCO Global Geopark / Humanpolis Oy, 2023. Toteutettu osana Pohjois-Pohjanmaan liiton myöntämää Euroopan Unionin aluekehitysrahaston ja Suomen valtion tukemaa Kiehtovat tarinat Rokua Geopark -alueen vetovoimatekijöiksi -hanketta.