Pitkää, jättimäistä pavunpalkoa muistuttava tervavene on selvinnyt viikkojen taipaleesta. Takana on kymmeniä kilometrejä kuohuvia koskia, pelko Oulujärven tervarosvoista ja kenties vihaisia ukkosmyräköitäkin. Enää oli selvittävä Toppilan Tervahovin räkäristä, tervantarkistajan laatuarviosta.

Tervahovi oli tervanviennin sydän: sinne soudettiin Oulujokea pitkin tervatalonpoikien polttamaa mäntytervaa, ja sieltä lähti joka vuosi kymmeniätuhansia tynnyreitä ensin Kööpenhaminaan tai Liverpooliin, ja edelleen sen seitsemälle merelle.

Suomi oli maailman suurin tervantuottaja koko purjelaivakauden ajan. Vaikka tervaa valmistettiin muuallakin, pidettiin niitä pilalle poltettuina ja huonolaatuisina. Ei ole liioiteltua sanoa, että maailman parhaaksi rankattu suomalaisterva piti koko Länsi-Euroopan purjelaivat pinnalla. Kauppa- ja sotalaivojen lisäksi täytyy todeta, että suomalainen musta kulta kellutti myös orjalaivoja.

Tervahovin toimintaa valvoi pehtoori, jonka tuli osata ruotsia ja englantia. Venäjän ja ranskan taitaminen katsottiin eduksi. Tervahovin toiminta oli siis varsin kansainvälistä. Pehtoorin lisäksi tervahovissa työskenteli lastin purkajia, tynnyrinpyörittäjiä ja räkäreitä.

Saattoi olla, että tervaveneen soutaminen tervahoviin oli tuskaista muutenkin kuin tonnien painoisen lastin ja matkalla olleiden raisujen koskien vuoksi. Tervan laadun tarkistavat räkärit olivat tunnetusti perusteellisia ja usein mielivaltaisiakin. Joskus talonpojat tekivät vilunkia, niin että he lisäsivät tervan joukkoon hiekkaa, lantaa tai sahajauhoja. Jos räkäri huomasi sen, saattoi poletti jäädä saamatta, ellei sitten talonpojan tarjoama viinaryyppy saanut räkäriä heltymään. Jos räkäri ei ollut perso väkijuomalle, painettiin polettiin ruksimerkintä huonolaatuisesta tervasta. Sellainen kelpasi ehkä vielä Pikisaaren pikikattilaan.

Poletin kanssa tervantuoja sitten souteli kaupunkiin tervan ostaneen kauppiaan tai porvarin pakeille saadakseen maksun. Se oli murto-osa verrattuna siihen, kuinka paljon tervaporvari tai ulkomaalainen kauppias liiveihinsä kääri.

Tervahovi paloi useaan otteeseen. Krimin sodan aikaan, kesäkuussa 1854 engelsmannit polttivat rakennukset ja 16 000 tervatynnyriä. Se oli vähän pöhkö temppu, sillä terva oli menossa englantilaisille itselleen. Viimeisen kerran Tervahovi paloi vuonna 1901. Siihen päättyi myös oululaisen tervan kulta-aika.

​

Lähteet:

Hyttinen, Marika 2021: Ajan multaamat muistot: Historiallisen arkeologian tutkimus Oulun

Pikisaaren pikiruukista, ruukkiyhteisöstä ja maailmankuvasta 1640-luvulta 1890-luvulle. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys. (Väitöskirja)

Kaila, E. E. 1931: Pohjanmaa ja meri. (Väitöskirja)

Kaukiainen, Yrjö 2000: Laiva Toivo, Oulu. SKS Kirjat.

Hautala, Kustaa 1956: Suomen tervakauppa 1856–1913 sen viimeinen kukoistus ja häviö sekä niihin vaikuttaneet syyt. (Väitöskirja)

Hautala, Kustaa 1975: Oulun kaupungin historiaa III, 1809–1856. Oulun kaupunki.

”Tervan perintö” -dokumentti. Oulun ammattikorkeakoulun oppilastyö. 5.5.2023. https://www.youtube.com/watch?v=kygQBjtrOw0

"Tervan Matka" -dokumentti. Pohjois-Pohjanmaan museo, Oulun museo- ja tiedekeskus. 2023. https://www.youtube.com/watch?v=MIgxoJMYHHc

​

Kuva: Inha, I. K., kuvaaja 1898. Museovirasto. Tervatynnyreitä kootaan Toppilan Tervahovissa Oulussa.

Lisätty todellisuus: Tervahovi