Kuvittele, että eletään Isovihan jälkeistä aikaa, vuotta 1740. Isoviha on keskeyttänyt hetkeksi Pikisaaressa tapahtuvan pienpolton, mutta nyt taas uusi pikipolttimo on valmis. Ilmassa leijailee sankka savu. Pien ja tervan paahteinen tuoksu kulkee pohjoistuulen mukana Pokkisenväylän yli kaupunkiin.

Ensimmäinen pikiruukki perustettiin Pikisaareen 1640-luvulla. Pikiruukki tuhoutui tulipalossa useasti, viimeiseksi vuonna 1891, eikä sitä sen jälkeen rakennettu uudelleen.

Pikeä valmistettiin valtavissa 40 tai jopa 50 tervatynnyrin vetoisissa kuparikattiloissa. Kun yhteen tervatynnyriin mahtuu 125 litraa tervaa, oli pikipannun vetoisuus yli 5 000 litraa. Padoissa porisi yleensä huonolaatuista, myytäväksi kelpaamatonta tervaa. Parhaana pikitervana pidettiin talven yli seissyttä talvitervaa sekä tervanpolton alussa syntynyttä räkätervaksi kutsuttua litkua. Keittäessä terva tiivistyi sitkeäksi ja paksuksi pieksi. Pien sopiva koostumus testattiin maistamalla: piki oli valmista, kun se ei enää tarttunut hampaisiin.

Väkevään ja oikukkaaseen tuleen sekä sen avulla tuotettuihin tervaan ja pikeen liittyi uskomuksia, yliluonnollisia elementtejä ja riittejä. Tervaa polttaessa sanaa terva ei saanut mainita, vaan se korvattiin muun muassa sanoilla hongan rasva, kalu tai voije. Pikisaaresta on löydetty arkeologisten tutkimusten yhteydessä vanhoja kolikoita, joiden uskotaan toimineen amuletteina tai pienpolttoon liittyvinä taikaesineinä.

Pikisaaren ruukkiyhteisöön syntyneet pojat lähtivät usein merille tai muihin töihin saaren ulkopuolelle. Tytöt, kuten 1700-luvulla elänyt Mannisen Maria sekä sisarukset, Margaretha ja Catharina Candelberg, jäivät saarelle. Naisten kautta pienpolton perinnetieto siirtyi uusille puolisoille ja uusille sukupolville.

Pikiruukin toiminnan loppumisen jälkeen Pikisaarella on toiminut muun muassa Korkeasaaren saha sekä emali-, kone- ja villatehdas. Vanhan villatehtaan ja konetehtaan rakennukset seisovat vieläkin aivan Pikisaarentien päässä, ja Korkeasaaren puolella voi nähdä vanhan sahan raunioita.

Pikisaaren pohjoisrannalla, Kuusisaaren puolella, maaperässä on edelleen pikiruukin perustusten jäänteitä. Oikein lämpimänä kesäpäivänä maaperä tuoksuu satojen vuosien takaiselta mustalta kullalta. Oulun ja Pikisaaren merenkulun historiaan voi myös törmätä Pikisaaren rantavesissä: sieltä voi löytää piikiveä, joka on kulkeutunut kaukomailta purjelaivan painolastina.

​

Lähteet:

Hyttinen, Marika 2021: Ajan multaamat muistot: Historiallisen arkeologian tutkimus Oulun

Pikisaaren pikiruukista, ruukkiyhteisöstä ja maailmankuvasta 1640-luvulta 1890-luvulle. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys. (Väitöskirja)

Juvelius, Eric 1989: Tervanvalmistus Pohjanmaalla. (Suomentanut Meri Utrio). Amanita.

Paulaharju, Sakari 1965: Wanha Raahe, WSOY.

​

Kuva: Museovirasto. Kuva Oulusta 1800-luvulla: näkymä kirkon tornista Pikisaarille. Etualalla merikapteeni Fabritiuksen talo.